Salibandyn lajikeskustelu on nostanut mukavasti päätään niin valmennusfilosofioiden kuin kasvatuksellisuudenkin osalta. Johtava lajijulkaisu Pääkallo on ansioitunut antamaan alustaa monenlaisille äänille. Erilaisia näkökulmia ja näkemyksiä on aina hyvä olla, jotta keskustelu on rikasta ja lajikulttuurimme menee eteenpäin.

Olen saanut valmennuskoulutustyöni (Classic Floorball Academy ja SSBL) ansiosta nähdä paljon juniorivalmentajia eri näköisistä ja kokoisista seuroista laajasti ympäri Suomea. Salibandy on aivan valtava liikuttaja jo nyt ja sen merkitys kasvaa jatkuvasti, kun lajikulttuurimme vankistuu. Kokemukseni on osoittanut valmentajien tulokulmien valmentamiseen, salibandyyn, urheiluun ja ylipäätään elämään ja kasvattamiseen vaihtelevan todella laajasti. Olen koittanut leikkisästi itsekseni tulkita alueellisia eroja tai seurakohtaisia taustaoletuksia junioritoiminnan ohjenuoraksi mutta niiden heijastuminen yksittäisten valmentajien toiminnasta ei ole ollut useinkaan kovin yhdenmukaista tai edes johdonmukaista. Enkä nyt tarkoita taustaoletuksia salibandysta pelinä, vaan laajemmin urheilun ja harrastamisen toimintaympäristön tuottamisena ja johtamisena.

Historiassa urheilun merkitys on muuttunut aina ympäröivän yhteiskunnan mukana. Urheilulla on aina jokin yhteiskuntaa palveleva tehtävä, jota on myös tietoisesti johdettu tai ainakin tuettu ylhäältä, valtiovetoisesti. Amatööriurheilun tehtävä on ollut antaa kasvattavia ärsykkeitä yksilölle, jotta hän voisi palvella yhteiskuntaa entistä paremmin ja näin olla vahvistava tekijä yhteisönsä kasvussa. On esimerkiksi ajateltu, että urheilu antaa nuorille miehille kamppailuvalmiuksia, joista on sitten militaristista hyötyä myös koko kansakunnan etujen puolustamisessa. Tai itsensä ylittämistä ja ryhmässä toimimisen taitoja, joista ajatellaan olevan apua esimerkiksi työelämässä. Toisaalta, nyky-yhteiskunnan suuret arvot, yksilön vapaus saada toteuttaa itseään ja tasavertaisuus ovat vielä haasteellisia yhdistää joukkueurheilun kontekstiin. Usein ne yksilöt, jotka ovat joukkueelle tuloksen näkökulmasta arvokkaita pelissä, saavat helpommin tämän yksilön vapauden kuin ne, joiden kyvyt ja itsensä toteuttaminen eivät juuri sillä hetkellä tuota voittavaa peliä.

Kuva: Esa Takalo

Ammattilaisurheilun arvostus on länsimaisessa kulttuurissa ollut jatkuvassa kasvussa. Kasvava bisnes ja supertähdet, sankarit, ovat olleet tämän kasvun keskiössä. Sankareiden esimerkkiä pidetään tärkeänä ja myös julkisilla varoilla taloudellisesti tuettavana arvona. Ammattilaisuuden tehtävänä on bisneksen lisäksi mahdollistaa esikuvien ja jonkinlaisen yhteisön identiteetin vahvistaminen. Myös salibandyssa kehitys on ollut vauhdikasta ja ammattimaisuuteen ja ammattilaisuuteen pyrkiminen on jatkuvasti lajikeskustelussa esillä. Ironisesti kuitenkin täysipäiväisiä ammattilaisia salibandyn parissa on edelleen mittavasti enemmän kentän ulkopuolella, kuin sen sisällä. Urheilun ammattilaisuudessa erinomaisuuden ulosmittaaminen on jokapäiväistä, eikä tuloksen ehdoilla toimiessa, toisin kuin ehkä amatööriurheilussa, ole liialti tilaa kasvaa ja kehittyä erehtymisen kautta.

Mistä lähtökohdista siis salibandya tulisi lähestyä? Amatööriyden kautta, jossa urheilu itsessään antaa meille lisäarvoa niin yhteiskunnallisesti kuin yksilötasollakin. Vai ammattilaisurheilun kautta, jossa muodostunut jokin ohjaava standardi tuloksesta ja toiminnan sisällöstä ja jota kohden ihmisen tulisi toiminnallaan absoluuttisesti pyrkiä. Tässä maailmassa vain onnistujat ja etenkin menestyjät nostetaan esiin. Lajimme ollessa vielä sekoitus kourallisia ammattilaisia ja valtaosa amatöörejä, tuntuu, että amatööri joutuu venymään ammattilaisten tai ammattimaisen ideaalin edessä. Syyttävänkin kuuloiset ulostulot “kyllä huipulla pitäisi olla sitä ja tätä” asettavat amatöörin riman ehkä jopa tavoittamattomiin ja riittämättömyyden tunne sen tavoittelussa lannistaa potentiaalisenkin pelaajan.
Seurassamme on lajissa tulleen menestyksen myötä muodostunut huippu-urheilun kulttuuri. Tiedämme mitä huipulle pääseminen vaatii ja kuinka paljon aikaa se saattaa viedä. Silti päivittäin meidän täytyy muistaa jokainen ihminen ja hänen jaksamisensa jotta seuratoiminta pysyy laadukkaana. Toiminnanjohtaja Pasi Peltolan viesti kiireettömyydestä ja onnellisuuden merkityksestä ohjaavat omalta osaltaan toimintaamme. Sisäinen motivaatio ja sen ruokkiminen sekä aikuisten läsnäolo ja kasvatuksellisuus ovat kaikkea muuta kuin tuloshakuisia elementtejä Familyn arvomaailmassa.

Uskon että kaikki valmentajat ja vanhemmat harrastamisen piirissä haluavat yksiselitteisesti kaikille lapsille hyvää. Kyvyt ja keinot vaihtelevat sitten melko paljon ja saattavat itse asiassa enemmän rikkoa kuin rakentaa lapsen kasvua. Moni valinta juontaa juurensa aikuisten omista kokemuksista ja tunteesta, että näinhän tämän kuuluu mennä, ilman että asiaa aidosti ja tiedostaen pohtii lapsen näkökulmasta. Aikuisten maailmassa peluutuksen tiivistäminen sekä ketjukoostumusten vaihteleminen ovat normaalia, ja pelaajatkin ymmärtävät mitä niillä pyritään saavuttamaan. Peli asettaa vaatimuksen, johon on reagoitava. Mutta mitä haluaa aikuinen valmentaja opettaa esimerkiksi 10-vuotiaalle lapselle sulkemalla hänet leikin, eli pelin, ulkopuolelle? Lapsen ymmärrys pelistä ei vielä ole lähelläkään aikuisen tasoa ja silloin penkityksen merkitys kohdistuu enemmän häneen itseensä kuin peliin. Kaikki kokemukset, joita lapsena saamme, vaikuttavat rakentuvaan käsitykseemme itsestämme ja maailmasta. Tämä pitäisi jokaisen meidän muistaa ja ymmärtää että omalla toiminnallamme on aina muihin vaikutusta, halusimme tai emme.

Kuva: Esa Takalo

Rakastuminen salibandyyn edellyttää ennen kaikkea yhteenkuuluvuuden tunnetta. Voisi ajatella, että ikäluokkansa pelissä-onnistujatkin nauttivat lajista enemmän, kun joukkuetoveri pääsee osalliseksi yksilön onnistumisesta. Tehdyn maalin jälkeen läpyt tuulipuvussa istuskelevan kanssa ei välttämättä tunnu täysin yhteiseltä ilolta. Kokemus onnistumisesta ja voittamisesta saa jaettuna näin laajemman merkityksen. Valmentajan sulkiessa lapsen ulos leikistä, lapsi sekä kokee tulleensa irrotetuksi harrastuksestaan että menettää ne voittamista kehittävät kokemukset, jossa pelillisillä valinnoilla voidaan pyrkiä peli voittamaan. Olen moneen kertaan verrannut jääkiekon polkua U18- maajoukkueen jatkumona U20 –joukkueeseen ja pohtinut “huippupelaajan” määritelmää. Kahden vuoden ajalla, noin 80% näistä U18-huippupelaajista oli jo vaihtunut toisiin. Kuinka voisimme siis mitenkään kuvitella osaavamme arvioida tulevia “huippuja” jo 10-vuotiaina? Lajikulttuurimme on vielä tuore ja nyt tehtävät valinnat muokkaavat sen kehittymistä lähitulevaisuudessa. Lajiliiton sekä seuratoiminnan ammattilaisten päätökset ovat varsin merkittäviä. Tarjoamalla kaikille pelaajille kokemuksia, jotka tukevat heidän kiinnittymistään salibandyyn ja itsensä toteuttamiseen lajin keinoin, luomme laajan ja laadukkaan pelaajapohjan, joka toimii kehittävänä ympäristönä niin ammattilais- kuin amatööriurheilunkin kontekstissa.

Vahva side lajiin ja lajiyhteisöön syntyy, kun me kaikki toimijat koemme ympäristön itsellemme merkitykselliseksi ja näytämme sen myös olevan sitä. Yhteistä meille on ainakin se, että halusimme tai emme, olemme jollain tavalla jatkuvasti itse kasvamassa ja kasvattamassa. Yhteisten arvojen löytyminen vaatii aitoa vuorovaikutteista johtamista ja myös jatkuvaa toiminnan sanoittamista. Näen että paljon on tällä saralla tekemistä niin urheilu-, yritys- kuin yhteiskuntajohtamisessa. Classic Familyn sininen sydän on tekoja yhteisen hyvän eteen ja vaatii päivittäin ponnisteluja tehdäksemme ne koko ajan paremmin. Haluaisinkin tarjota meille kaikille, niin liiton johtajille, seurojen johtoihmisille, työntekijöille, valmentajille kuin vanhemmillekin kolmen koon mallin: kiinnostu, kuuntele, kasvata.

Valmentaja, valmennuskouluttaja CFA
Matias Ramstedt

CLASSIC TV Katso kaikki »
SOME